Nykytaidetta Tampereella

Tänään kaunis syksyinen sunnuntai houkutteli hieman ulkoilemaan, joten päätin lähteä pienelle galleriakierrokselle. Sellaista pitäisi harrastaa useamminkin, sillä taidegallerioissa on paljon hyviä puolia. Niihin voi piipahtaa ilmaiseksi melkein koska vain, myös tylsinä sunnuntaipäivinä, kun monet muut paikat tuppaavat olemaan kiinni. Lisäksi ne ovat helppo tapa altistua jollekin sellaiselle, mistä ei etukäteen tiedä yhtään mitään - ja itse olen alkanut viime aikoina entistä enemmän arvostaa tällaisia yllättäviä ja parhaimmillaan ravistelevia taidekokemuksia.

Tampereella on tällä hetkellä (18.10. asti) käynnissä nyt kuudetta kertaa järjestettävä Pirkanmaan Triennaali -tapahtuma, joka esittelee alueen ajankohtaista kuvataidetta kolmen vuoden välein. Gallerianäyttelyiden lisäksi tapahtumaan liittyy joitakin kaupunkitilassa olevia teoksia ja monenlaisia oheistapahtumia. Tänä vuonna Triennaalin teema on Ole kuin kotonasi. Teoksissa käsitellään kuulemma mm. yksinäisyyttä, syrjäytymistä, ihmissuhteita, muistoja, omaa lähiympäristöä, perhettä, identiteettiä ja globaaleja ympäristökysymyksiä. Eli oikeastaan vähän kaikkea, mitä taiteessa nyt yleensä käsitellään? Olen monesti ennenkin kokenut, että näin kovin laajat näyttelyiden teemat jäävät helposti hajanaisiksi, ja hieman sellainen fiilis tuli tälläkin kertaa. Se ei kuitenkaan juuri häirinnyt näyttelyistä nauttimista - pikemminkin oli mukavaa yhdellä kertaa nähdä näin monenlaisia kiehtovia ja ajatuksia herättäviä juttuja! Ehdin tänään tsekata vasta Taidekeskus Mältinrannan ja TR1-gallerian näyttelyt, joissa niissäkin oli pirkanmaalaisen nykytaiteilijan teoksia aina installaatioista ja videoista maalauksiin ja piirustuksiin. Tällaiset yhteisnäyttelyt ovat mielestäni sikäli mukavia, että niissä paitsi aiheiden ja tyylien, myös tekniikoiden kirjo on todella laajaa. Loputkin galleriat voisi kiertää läpi tässä joku päivä, nyt kun vauhtiin päästiin...

Täältä lisää tietoa Pirkanmaa Triennaalin näyttelyistä, mukana olevista taiteilijoista ja tapahtumapaikoista :)

Sei Shonagon: The Pillow Book

Jo pitkän aikaa olen etsinyt täydellistä iltalukemista: sellaista, joka ei herätä liikaa ajatuksia tai tunteita, vaan saa aikaan sopivan leppoisan mutta myös hieman tylsistyneen olotilan. Liian jännittävien tai mukaansatempaavien kirjojen lukeminen ennen nukkumaanmenoa ei sovi kaltaiselleni helposti innostuvalle ja hermostuvalle herkkikselle, joten usein olen päätynyt lueskelemaan iltamyöhällä jotain vähän kuivahkoa tietokirjaa tai sitten tuttuja ja turvallisia lempikirjoja uudelleen. Sellainen on kuitenkin vähän ankeaa, sillä tokihan utelias lukutoukka haluaa myös hieman laajentaa reviiriään. Nyt kävikin niin onnekkaasti, että jokseenkin täydellinen iltakirja on löytynyt! Aiemmin olen tykästynyt kovasti Mia Kankimäen kirjaan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (siitä lisää täällä), joka rakentui japanilaisen 900-1000-luvuilla eläneen hovinaisen Sei Shonagonin kirjallisuuden ympärille. Kun pari viikkoa sitten sattumalta bongasin kaupassa Sei Shonagonin kirjan The Pillow Book ("Tyynynaluskirja", ei valitettavasti suomennettu kokonaan, lukemani englanninkielinen käännös on Meredith McKinneyn käsialaa), se oli ostettava mukaan. Uteliaisuus vaivasi: voisinko olla pitämättä kirjasta, josta on kirjoitettu niin kauniisti? 

Kirja osoittautui juuri sellaiseksi, kuin olin Kankimäen tekstin pohjalta ajatellutkin: se on hämmentävä sekoitus kuolettavan tylsiä hovielämän kuvauksia, viittauksia ilmestymisaikanaan arvostettuun kirjallisuuteen, ja suorasukaisesti ilmaistuja mielipiteitä vähän kaikesta. Kirjan sympaattisinta ja hauskinta antia ovat erilaiset listat, joissa pinnallisuus ja syvällisyys kohtaavat varsin mielenkiintoisella tavalla:

"Things that create the appearance of deep emotion - The sound of your voice when you're constantly blowing your runny nose as you talk. Plucking your eyebrows."

"Worthless things - Someone who's both ugly and unpleasant."

"Things that are far yet near - Paradise. Relations between men and women."

"Things that just keep passing by - A boat with its sail up. People's age. Spring. Summer. Autumn. Winter."

Loputtoman tuntuiset kuvaukset hovielämästä ovat toki unettavia, mutta toisaalta Sei Shonagonin teksti (kuten edellä mainittu Kankimäen kirjakin) oli mielenkiintoinen kurkistus täysin vieraaseen ja kiehtovaan kulttuuriin. Onneksi apuna olivat myös kirjan kääntäjän perusteelliset selitykset niin aikakauden merkkihenkilöistä, titteleistä, käsitteistä kuin runousviittauksistakin, joihin asiasta tietämätön ei olisi muuten päässyt mitenkään sisälle. Hovielämän lisäksi Sei Shonagon kuvaa paljon myös luontoa, vuodenaikoja ja ylipäätään kaikkea kaunista ja viehättävää - ja ehkä juuri tämä kauneuden arvostus ja huomioiminen on se juttu, mikä itseäni viehätti eniten tässä kirjassa. Vanhaa kirjallisuutta lukiessa on toisinaan suorastaan huimaavaa huomata, miten samanlaista ihmisten tunne-elämä on loppujen lopuksi hyvin pitkään ollut kaikista kulttuuri- ja aikakausieroista huolimatta. 

Tässäpä siis mainio kirja teille, jotka kärsitte unettomuudesta ja kaipaatte palasen kauneutta ja historiaa iltoihinne :) 

Vielä ehtii: Tarujen kansat Ateneumissa

Käväisin eilen pitkästä aikaa Helsingissä ja ohjelmaan kuului luonnollisesti myös pientä kulttuuripuuhastelua, tällä kertaa hieman museoiden koluamista. Ateneumin Tarujen kansat -näyttely herätti uteliaisuuteni jo avautuessaan, ja hieman jo ehdin harmitella, etten ehdi käymään siellä, mutta ehdinpäs sittenkin - ja ehkä sinäkin ehdit, näyttely on nimittäin avoinna 27.9. asti. 

Kuten nimikin kertoo, näyttelyn aiheena ovat ennen kaikkea myytit ja tarinat Suomen ja Norjan kuvataiteessa. Esillä on 1800- ja 1900-lukujen vaihteen muutamien keskeisten suomalaisten ja norjalaisten taiteilijoiden, kuten suomalaisten Akseli Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin sekä norjalaisten Edvard Munchin ja Theodor Kittelsenin maalauksia ja piirustuksia. Taiteilijat halusivat irtaantua kaupunkilaisesta korkeakulttuurista ja hakivat innoitusta pitkiltä maaseutumatkoilta ja alkuperäisen kansanelämän ja taruston tutkimuksesta, mikä näkyy taiteessa mielikuvituksellisina ja myyttisinä aiheina. Myös pohjoisen luonnon ja ihmisen mielentilan toisiinsa sulautuminen nostetaan esille yhdeksi näyttelyn teemoista - tai oikeastaan luonto on vahvasti läsnä kaikissa teoksissa, onhan eläimillä ja luonnonilmiöillä tärkeä rooli monissa myyteissä ja saduissa, joita maalaukset kuvaavat. 

Näyttelyssä oli mukana (ei mitenkään yllättävästi) monille tuttuja Gallen-Kallelan Kalevala-aiheisia kuvia ja Hugo Simbergin luurankoja ja muita myyttisiä hahmoja, jotka toki ovat hienoja nekin, mutta tällä kertaa kiinnostuin kuitenkin erityisesti itselleni vieraammista norjalaisista taiteilijoista. Erityisesti nämä Theodor Kittelsenin synkeän tunnelmalliset ja satumaiset näkymät miellyttivät kovasti silmääni ja sieluani (olenhan aina tuntenut jonkinsorttista vetoa synkähköön ja melankoliseen mielenmaisemaan). 

Jos satuaiheita ja symboliikkaa pursuileva maalaustaide kiinnostelee, suosittelen lämpimästi tutustumaan näyttelyyn! :)

Nykyoopperaan tutustumassa: Lusia Rusintytär

Monenlaisia oopperoita on tullut katsottua ja kuunneltua muutamien viime vuosien varrella, mutta niin nykyoopperaa kuin suomalaista oopperaakin tunnen valitettavan huonosti. Nyt onneksi tarjoutui mahdollisuus päästä katsomaan ihan uutukaista kamarioopperateosta, kun kotikaupungissani Oulussa esitettiin Juha T. Koskisen uutta sävellystä nimeltä Lusia Rusintytär. Se kertoo 1600-luvun lopulla eläneestä pohjoispohjalaisesta kansanparantajasta ja runonlaulajasta, jota syytettiin noituudesta. Lusia ei kuitenkaan ehtinyt saada tuomiota tuomiota, sillä kesken prosessin hän käveli vanhoja loitsuja laulaen metsään ja hirttäytyi.

Teoksen pääroolia esitti taitava ja myös erittäin esiintymistaitoinen mezzosopraano Virpi Räisänen, jonka ideasta Lusia-ooppera sai alkunsa. Alun perin Räisänen ja säveltäjä Koskinen aikoivat tehdä aiheesta 15-20-minuuttisen kantaatin. Vähitellen homma kuitenkin paisui noin tunnin mittaiseksi pikku oopperaksi, johon kirjailija Hannu Väisänen kirjoitti kalevalaisvaikutteisen tekstin ja Jorma Uotinen loi koreografian, jota hän itse myös esitti neljän muun tanssijan kanssa. Koskisen musiikki kuulosti kaltaiseni maallikon korviin mielenkiintoisella tavalla sekä klassiselta että modernilta: kokonaisuus koostui Jonas Rannilan johtaman pienen orkesterin lisäksi myös elektronisesta äänimaisemasta ja taustanauhalta kuuluvasta mieskuorosta. Mitä lauluun muuten tulee, äänessä on Räisäsen lisäksi vain yliluonnollista maailmaa edustava kuun ääni (kirkasääninen poikasopraano Vili Saarela). Olen kuullut joidenkin kaivanneen teokseen enemmänkin laulua, mutta itse nautin kovasti myös intensiivisistä ja hiukan mystisistä tanssikohtauksista - vaikka toki Räisäsen mahtava laulu tuppasi viemään suurimman osan ainakin meikäläisen huomiosta, paatunut oopperafani kun olen. Myös esityksen synkkä ja hieman fantasianomainen tunnelma piti otteessaan tehokkaasti (eipä tehnyt mieli vilkuilla kelloa kesken esityksen, eikä sitä ehkä olisi eturivissä kehdannutkaan tehdä).

Välillä tulee kummasteltua sitä, miten suomalaisessa taiteessa katsotaan niin hanakasti taaksepäin: erityisesti iso osa uutuuskirjoista on aina historiallisia romaaneja (eikö niitä sotajuttuja ole kaluttu jo ihan riittävästi?), mikä suoraan sanottuna kyllästyttää. Lusia Rusintytär on totta kai myös leimallisesti historiallinen ooppera mutta kuitenkin virkistävä siinä mielessä, että käsittelyn alla on hieman harvinaisempi ja ajallisesti kaukaisempi aihe. Itselleni tuli esimerkiksi aikamoisena yllätyksenä se, että noituussyytöksiä on käsitelty käräjillä aina Pohjois-Suomessa asti. Suomalaiseen muinaisuskoon pohjautuva magia ja samoin ikivanhat kansanparannusmenetelmät elivät kansan keskuudessa vuosisatoja kristinuskon rinnalla, mutta jostain syystä niistä ja ylipäätään suomalaisesta kansanperinteestä ei ainakaan minun kouluaikoinani paljon historiantunneilla puhuttu. Sääli, sillä myytit, uskomukset ja kansanperinne ovat hyvin kiehtovia juttuja (ja sopivat sitä paitsi loistavasti eri taidemuotojen aiheiksi!). 

5 tekosyytä jättää menemättä kulttuuritapahtumiin

Olen törmännyt moniin ihmisiin, jotka ovat periaatteessa kiinnostuneita konserteista, taidenäyttelyistä, teatterista ja muista kulttuuritapahtumista, mutta jotka eivät kuitenkaan saa aikaiseksi osallistua niihin. Itsekin myönnän olleeni varsinkin nuorempana kovin arka menemään varsinkaan pienimuotoisimpiin tapahtumiin tai paikkoihin - ja vaikka olen jo pitemmän aikaa tietoisesti harjoitellut kehtaamista, joskus erinäisiin jänniin juttuihin osallistuminen jännittää edelleen. Mikä kulttuuriaktiviteetteihin osallistumisessa sitten tökkii silloinkin, kun ainakin orastavaa kiinnostusta riittäisi? Yleisiä tekosyitä olla menemättä ovat ainakin seuraavat (ja huomatkaa: en halua syyllistää ketään, sillä joka ikinen näistä ajattelutavoista on varsin tuttu myös minulle...):

1. Ei ole seuraa.

Mene siis yksin! Pääsääntöisesti jännitykseen ei kuole, enkä ole myöskään kuullut kenestäkään, jolle olisi jäänyt elinikäiset traumat siitä, että on uskaltautunut yksin johonkin tapahtumaan. Toki varsinkin teatteriesitykset ja konsertit ovat monille myös sosiaalinen tapahtuma, mutta kokemuksesta voin sanoa, että siellä näkee myös paljon ihmisiä yksin - enkä ole havainnut heitä (siis meitä, käynhän itsekin usein yksin milloin missäkin) katsottavan oudoksuen. Itse olen huomannut, että usein kulttuurielämys voi olla jopa voimakkaampi, kun sen kokee yksin ja siihen voi toivottavasti keskittyä täysillä. Ja tiedättekö, sitäkin toisinaan sattuu, että yksinäinen kulttuurinystävä saa uusia tuttavuuksia tai ainakin juttuseuraa tapahtumista!

2. En tiedä, miten siellä kuuluu käyttäytyä/pukeutua. 

Tämä tekosyy tuntuu olevan erityisen yleinen oopperaa ja muutakin klassista musiikkia vältellessä - ja tietysti huoli on ihan ymmärrettävä, jos ei ole koskaan käynyt vastaavissa tapahtumissa (ja on koko ikänsä kuullut juttuja vaikkapa oopperan "elitistisyydestä"). Onneksi useimpiin kulttuuriaktiviteetteihin ei kuitenkaan ole tiukkaa pukeutumisetikettiä: perussiisti pukeutuminen toimii lähes poikkeuksetta (myös oopperassa). Useimmissa tapahtumissa ja esityksissä, missä olen itse vieraillut, yleisö on ulkomuodoltaan varsin kirjavaa - ja sitä paitsi tullaanhan sinne katsomaan jotain muuta kuin sinua ja sinun pukeutumistasi :) Mitä käytöstapoihin kuuluu, ensikertalainen ei onnistu kovin helposti munaamaan itseään, jos yksinkertaisesti ottaa oppia siitä, miten muut paikallaolijat toimivat.

3. Siellä on kuitenkin vain taiteilijoita ja heidän tuttujaan/muuten vaan sisäpiiriläisiä ja "kulttuurieliittiä".

Mahdollista, varsinkin pienten tapahtumien ja näyttelyiden kohdalla. Kuitenkin olen aika varma siitä, että taiteilijat (samoin heidän teoksiaan kauppaavat galleristit ja tapahtumia järkkäilevät tahot) ilahtuvat kaikesta saamastaan myönteisestä huomiosta ja kiinnostuksesta, oli tyyppi tuttu tai ei. Joskus voi toki tuntua ulkopuoliselta, jos pöllähtää pieneen tilaisuuteen, jossa kaikki muut näyttävät tuntevan toisensa, mutta toisaalta joskushan se ensimmäinen askel on otettava - ja kuten sanottu, monissa tilaisuuksissa ja tapahtumissa näkyy monesti myös yksinäisiä kulkijoita. Ja sitä paitsi, voihan niihin "kulttuuripiireihinkin" päästä sisälle, jos intoa riittää ;)

4. En ole tarpeeksi kulturelli/taiteellinen enkä varmasti ymmärrä teoksesta kuitenkaan mitään.

Ks. edellinen kohta!
Taidetta ei ole pakko ymmärtää - eikä sitä toisaalta voikaan ymmärtää altistumatta sille! Usein esimerkiksi taidenäyttelyissä taiteilijat tai galleristit mielellään esittelevät teoksia kävijöille olettamatta näiden osaavan heti antaa niistä asiantuntevaa palautetta. Ja sitä paitsi se, kuinka taiteellinen/luova/asiantunteva tyyppi olet, ei yleensä näy päälle päin - kiinnostunut ja utelias asenne sen sijaan näkyy, ja sitä pidän ainakin itse paljon tärkeämpänä :)

5. Ei ole rahaa.

Ikävä juttu. Onneksi ilmaisia kulttuuritapahtumia ja erilaisia näyttelyitä on pilvin pimein. Pidä silmäsi auki, kysele tutuilta, ota selvää, vaikka mitä kiinnostavaa kyllä löytyy vähänkään isommista kaupungeista - ja usein pienemmiltäkin paikkakunnilta, vaikka toki tarjonta onkin kaupungeissa tietysti laajempaa.

Antiikin aarteita: "Maailman vanhin rakkausromaani"

Muutama viikko sitten oululaisen antikvariaatin pölyisiä hyllyjä umpimähkään penkoessani törmäsin johonkin todella omituiseen: ohuehkoon kirjanläpyskään, jota kannessa mainostetaan maailman vanhimpana rakkausromaanina ja varhaisimpana kokonaisena säilyneenä kreikkalaisena romaanina. Niin, myönnettäköön, että en todellakaan tiennyt antiikin kreikkalaisten kirjoittaneen romaaneja - jos en yhtään väärin muista, aikoinaan koulussa opetettiin koko romaanimuodon syntyneen vasta paljon myöhemmin. Tietenkin tämä yllättävä kirja, Khariton-nimisen tyypin (josta ei luonnollisestikaan tiedetä juuri mitään) kirjoittama ja Maarit Kaimion suomentama Kallirhoe, oli aivan pakko ostaa ja lukaista läpi melkein saman tien.

Suomentajan kirjoittamassa esipuheessa kerrotaan, että Kallirhoe on kirjoitettu luultavasti ajanlaskumme ensimmäisen vuosisadan puolivälissä - siis satoja vuosia kreikkalaisen kirjallisuuden klassista kautta myöhemmin. Kaimion mukaan tämän tyyppistä kirjallisuuden muotoa ei myöhemmin paljon ihaillulla klassisella kaudella (5. ja 4. vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua) ollutkaan, vaan se syntyi todennäköisesti hieman myöhemmin ennen kaikkea viihdyttämään tarinannälkäistä yleisöä. Viihteellisyys näkyykin kuulemma kreikkalaisisten romaanien tyylissä: niitä pidetään usein juoneltaan hyvin kaavamaisina tarinoina, joissa nuori pari rakastuu, joutuu eroon toisistaan, kokee erillään hurjia seikkailuja ja lopulta päätyy onnekkaiden sattumusten kautta takaisin yhteen. Juuri tällainen on lyhyesti ilmaistuna Kallirhoenkin juoni, jonka koukeroita en ala tässä raportoimaan sen tarkemmin - mutta ainakin dramaattisia käänteitä, täpäriä tilanteita, kansankokouksia, rakkauden huumassa pyörtyileviä miehiä (!) ja kaiken kaikkiaan ylitsepursuilevia tunteita kirja tarjoaa.

Lukukokemuksena Kallirhoe ei ehkä tarjonnut uusia, mullistavia ideoita tai muutenkaan tehnyt huikaisevaa vaikutusta. Sen sijaan se muistutti mukavasti siitä, miten vähän maailma oikeastaan on muuttunut: hieman muunneltuna yliampuva ja tunteellinen tarina voisi aivan hyvin olla paljon uudemmasta viihderomaanista tai -elokuvasta. Tarina oli toki ennalta arvattava mutta joka tapauksessa viihdyttävä, ja dramatiikka ja tunteellisuus ylsivät paikoin sellaisiin mittoihin, että nauru jäi ainoaksi suhtautumisvaihtoehdoksi - mikä ei mielestäni ollut huono asia vaan lisäsi lukukokemuksen viihdyttävyyttä. Toisaalta tarinassa oli koskettavat ja jännittävätkin puolensa, kuten viihdyttävissä rakkaustarinoissa kuuluukin. Pääpari Kallirhoe ja Khaireas olivat totta kai melko tyypiteltyjä ja kliseisiä, mutta muuten tarinasta löytyi oikeasti kiinnostavia ja uskottaviakin henkilöhahmoja - jos nyt ei oteta lukuun sitä, että kirjan mieshenkilöillä oli taipumusta mm. pyörtyillä tunnekuohujen kourissa. Naurettavaa, totta kai, mutta toisaalta miesten tunteellisuuden salliminen on mielestäni yleisesti ottaenkin varsin viehättävä ja sympaattinen piirre antiikin kirjallisuudessa: karskeilla sankareillakin on usein tilaisuutensa kyynelehtiä. Samoin selkeän hyvän ja pahan vastakkainasettelun puuttuminen antiikin kirjallisuudessa on mielestäni todella virkistävää ja inspiroivaa. Kirjallisilla ansioillaan Kallirhoe tuskin yltää antiikin arvostetuimpien klassikoiden tasolle, onhan se selkeästi kepeä viihderomaani (mitenkään viihdettä väheksymättä, mutta valitettavasti siihen suhtaudutaan usein hieman eri tavalla kuin "vakavampiin" teoksiin). Kuitenkin antiikista kiinnostuneelle se on varmasti mielenkiintoinen ja vähän yllättäväkin lukukokemus, poikkeaahan se tyyliltään monista muista nykypäivään säilyneistä antiikin teksteistä.

Läsnä taiteen äärellä

Taiteesta nauttimisella ja sen tekemisellä on todistetusti lukuisia myönteisiä vaikutuksia hyvinvointiin, ja niistä voisi jaaritella aika monenkin blogipostauksen verran. Tänään olen kuitenkin tullut ajatelleeksi paljon sitä, miten taide parhaimmillaan suorastaan pakottaa olemaan läsnä nykyhetkessä ja sen tapahtumissa - mikä mahdollistaa miellyttävän flow-kokemuksen, vähentää vatvomista ja murehtimista, ehkä jopa auttaa unohtamaan hetkeksi oman itsensä, omat estonsa ja epävarmuutensa. Näin ei tietenkään käy aina, olen itsekin useita kertoja tylsistynyt itselle ei-niin-mieluisan taiteen äärellä, mutta jos hyvin käy, taide-elämys tuottaa hetkeksi varsin auvoisen ja omanlaisensa olotilan.

Tänä kesänä olen saanut tilaisuuden nauttia paljon niin toisten tekemästä taiteesta monissa eri muodoissaan kuin omien taideyritelmien kanssa puuhastelusta. Jälkimmäiseen liittyy siihenkin monenlaisia tunteita, joista ehkä lisää toisella kertaa, mutta taas on tullut huomattua, että pelkkä taiteelle altistuminen antaa elämään huikean paljon jotain sellaista, mitä en ole onnistunut mistään muualta saamaan. Ajatuksia, ideoita, tunteita, kaikkea sellaista tietysti, mutta ehkä ennen kaikkea läsnäoloa - sillä varsinkin live-esiintymiset kaappaavat ainakin meikäläisen tarkkaavaisuuden äärimmäisen tehokkaasti. Minulle on aina ollut vaikeaa olla tietoisesti ja ennen kaikkea hyväksyvästi läsnä tässä hetkessä. Olen luonteeltani aikamoinen analyytikko ja vatvoja, märehdin helposti menneitä ja huolehdin tulevaisuudesta. Olen yrittänyt irtaantua turhasta murehtimisesta monilla eri keinoin, mutta mikään ei ole osoittautunut yhtä tehokkaaksi kuin taiteen äärelle hakeutuminen. Liikunta totta kai auttaa myös, mutta taiteesta poiketen se ei kuitenkaan tarjoa minulle uusia näkökulmia, inspiraatiota ja muita yleviä tuntemuksia.

Erityisen tehokkaita läsnäoloharjoituksia minulle ovat pienimuotoiset live-esitykset (oli kyse sitten musiikista, tanssista, teatterista tai mistä tahansa muusta esittävästä taiteesta), joissa esiintyjät ovat niin fyysisesti kuin tunnetasollakin niin lähellä, että itsensä etäännyttäminen tilanteesta on ainakin minulle lähes mahdotonta. Tällä viikolla kävin esimerkiksi oululaisessa EverWhatGalleriassa (lisätietoa täältä, paikka on auki elokuun loppuun asti, ja tapahtumia on harva se päivä!) katsomassa pätkän tanssija Jarkko Lehmuksen teosta, jossa hän tanssi gallerian pienessä perähuoneessa neljänä peräkkäisenä päivänä aina viisi tuntia putkeen. Istuimme ystäväni kanssa kahdestaan siinä metrin päässä tanssijasta, joka keskittyi täysillä ja tunteella kerta toisensa jälkeen toistuvaan liikesarjaansa reagoimatta millään tavalla katsojiin - ja noin intiimin tuntuisessa tilanteessa katsojakaan ei voi juuri muuta kuin keskittyä ja eläytyä, olla tässä ja nyt. Kokemus oli samaan aikaan hieman hämmentävä (varsinkin tällaiselle aika perinteiseen taiteeseen tottuneelle) ja erittäin virkistävä, sillä vaikka viime päivinä on riittänyt stressiä ja ahdistusta vaikka muille jakaa, kaikki unohtui siksi lyhyeksi hetkeksi, jonka vietin esityksen äärellä.

Vähänkin hyvä livemusiikki vaikuttaa minuun samalla tavalla: onnistuneen konsertin jälkeen on aina voimaantunut ja puhdistunut olo. Huomaan usein olevani kaikista parhaiten läsnä nimenomaan musiikin (ja mahdollisesti myös tanssin, siihen taiteenlajiin olisi kiinnostavaa tutustua jatkossa enemmänkin) parissa. Luulen, että se liittyy omalla kohdallani siihen, että musiikki (vaikka siinä olisi sanatkin) tuntuu vapauttavan rationaalisuudesta ja kielellisyydestä aivan eri tavalla kuin kirjallisuus tai teatteri. Musiikki ja muut ei-kielelliset (tai ainakin vähemmän kielelliset) taidemuodot vetoavat parhaimmillaan ei-kielellisiin tuntemuksiin ja muistoihin, joita jokainen meistä kantaa syvällä sisuksissaan, ja joihin on vaikea päästä käsiksi arkielämän tarjoamilla keinoilla. Ehkä musiikki ja muu taide pakottaakin läsnäoloon juuri siksi, että se ideaalitilanteessa tavoittaa meidän sielumme epämääräisimmätkin sopukat - ja toisaalta pakottaa todella näkemään myös toisen ihmisen olemuksen, tai ainakin palasia siitä.
Varsinkin pienimuotoisissa live-esityksissä nimenomaan toisen ihmisen (yleisölle esiintyjän, esiintyjälle yleisön) läsnäololla tuntuu olevan merkitystä, ja ennen kaikkea sillä, mitä hän siinä tilanteessa paljastaa ja kertoo itsestään. Empatia ja itsensä peilaaminen toisesta ihmisestä nousevat väistämättä merkityksellisiksi tekijöiksi erityisesti intiimeissä live-esityksissä, kun toista ei tavallaan pääse pakoon. Tietenkään taidekokemukset eivät aina ole miellyttäviä - ja vaikka olisivatkin, niihin voi silti liittyä jotain häiritsevää (joka tosin usein ainakin omalla kohdallani on nimenomaan uusien, vaihtoehtoisten ajatusten ja vieraiden tunteiden heräämistä, jonka otan mielelläni vastaan hienoisesta häiritsevyydestä huolimatta). Joka tapauksessa taide tarjoaa huikean mahdollisuuden irtaantua hetkeksi kaikesta muusta ja olla läsnä vain yhdelle asialle kerrallaan - jos vain uskaltaa itse antautua kokemuksille :)